Käsitykset tieteen kehityksen elämäntapavaikutuksista sivusivat jo kansalaisten arvo-orientaatiota ja maailmankatsomuksellisia näkökohtia. Aineistoon sisältyy myös näihin asioihin suoraan kohdentuvia mittareita.

Vajaan kolmanneksen (30%) mielestä "tieteeseen perustuva maailmankuva ja uskonto eivät ole ristiriidassa keskenään". Asian kiistäviä on enemmän, lähes puolet (47%). Kannanottojen taustalla vaikuttanevat ennen muuta käsitykset evoluutioteorian ja luomiskertomuksen törmäyksestä sekä osin ehkä myös muu biotieteiden ja teologian leikkauspisteissä havaittu hankaus.

Maailmankuvien ristiriidan tunnistavien ja kiistävien osuuksien suhde on säilynyt käytännössä ennallaan. Vain vailla kantaa olevien osuus on pienempi kuin kolme vuotta sitten. Seuranta ei liioin kerro blokkien voimasuhteiden kallistuneen kummallekaan puolelle. Uusin tulos vastaa pitkälti tutkimuskauden alun asetelmaa [kuvio 50a.]. Nuoremmat ikäryhmät torjuvat väitteen - tunnistavat tieteen ja uskonnon ristiriidan - vanhempia useammin.

Toinen testi koskee suoraan tieteen kehitykseen liittyvää arvokonfrontaatiota. Myös se jakaa kansalaisia huomionarvoisesti. Joka neljännen (24%) mielestä "uskosta tieteeseen on tullut nykyajan uskonto, joka ohjaa ihmisten arvomaailmaa väärään suuntaan". Argumentin kiistäviä on enemmän, runsas kaksi viidennestä (44%). Vertailu viime tutkimukseen kertoo viime mainittujen osuuden kasvaneen merkittävästi (5% -yksikköä). Sen seurauksena käsitys tiedeuskon arvoja vääristävästä vaikutuksesta kiistetään nyt laajemmin kuin kertaakaan aikaisemmin. Vaikka tiede voi kirjata ilmiön voitokseen, suoraa selitystä sille saattaa olla vaikea osoittaa [kuvio 50b.].

Yksi aihealueen mittareista koskee kehitysoppia. Taustaksi palautettakoon mieliin asiasta syksyllä 2006 käyty keskustelu. Suomessa säikähdettiin, kun meidät arvioitiin Science-lehden arvovallalla valistumattomiksi. Lehden vuoden 2005 eurobarometriaineistoon perustuvassa artikkelissa evoluutioteoriaa totena pitäviä löydettiin maastamme vähemmän kuin referenssimaistamme keskimäärin.

Väite, jonka mukaan "ihminen on kehittynyt vuosimiljoonien aikana muista, varhaisemmista eläinlajeista" saa laajan, joskaan ei yksimielistä hyväksyntää. Seitsemän kymmenestä (69%) yhtyy, noin joka kahdeksas (12%) ei. Jakauma ei poikkea viime tutkimuksessa saadusta (teesin allekirjoittavia on nyt prosenttiyksikkö enemmän). Kolmen mittauksen sarja kertoo kuitenkin vakuuttuneisuuden evoluutiosta vähäisesti kasvaneen [kuvio 51a.]. Sarjan ensimmäisen mittauksen (2007) luvut vastasivat pitkälti Science-lehden tuloksia (evoluutiota totena pitäviä oli molemmissa tarkalleen yhtä paljon, 66 prosenttia; opin kiistäviä löydettiin kuitenkin Tiedebarometrissa jonkin verran vähemmän kuin ko. vertailutiedoissa).

Kannanottojen väestöryhmittäiset erot osoittautuvat mittaviksi. Iän yhteys on lineaarinen ja myös voimakas vakuuttuneisuuden kasvaessa asteittain nuoruuden suuntaan. Käytännössä yhtä selvä kytkös liittyy koulutukseen, jonka kohoamisen myötä usko eläimelliseen alkuperäämme niin ikään vahvistuu. Ammatti- ja sosiaaliryhmistä erottuvat ennen muuta opiskelijat.

Kun suhtautumista evoluutio-oppiin tarkastellaan kirkkoa kohtaan tunnetun luottamuksen (ks. luku 3.1.1.) mukaan, havaitaan selvä riippuvuus. Kirkkoon vahvimmin luottavat kiistävät kehitysopin merkittävän laajasti. Tiedettä kuten yliopistojakin kohtaan tunnetun luottamuksen mukainen tarkastelu puolestaan kertoo käänteisestä riippuvuussuhteesta.

Tieteellisten tutkimustulosten "ei pidä paikkaansa" -dementointikategoriaan lukeutuu myös ilmastonmuutoksen kiistäminen. Viime tutkimuksen jälkeen skeptikkojen joukko on julkisen keskustelun perusteella pienentynyt tai ainakin tullut hiljaisemmaksi. Kuten muistetaan, aluksi asiassa kunnostautuivat lähinnä jotkin tiedeyhteisön omat jäsenet sekä nk. tutkivat journalistit, sittemmin sosiaalinen media täyttyi eri kantoja edustavien kansalaisryhmien kannanotoista. Tutkimusajankohtana keskustelu oli jonkinlaisessa asemasotavaiheessa, jossa käytiin vain hajanaista laukaustenvaihtoa.

Argumentin "ilmastonmuutoksen eteneminen on todellinen ja vakava uhka, joka vaatii poliittisilta päättäjiltä tehokkaita toimia" taakse asettuu valtaosa (77%) vastaajista. Eri mieltä on vain hieman useampi kuin joka kymmenes (12%). Tulos on sama kuin kolme vuotta sitten (niin väitteeseen yhtyvien kuin sen kiistävienkin osuus on prosenttiyksikön suurempi). Ilmastonmuutosta ei täten ole suomalaisten käsityksen mukaan vieläkään peruutettu [kuvio 51b.].

Vaikka nyt saatu jakauma on varsin vino, on se kuitenkin vähemmän vino kuin sarjan kahden ensimmäisen mittauksen (2004 ja 2007) liki paniikinomaisia tuntoja heijastaneet jakaumat. Julkisen keskustelun ohella asenteita ovat hämmentäneet myös viime vuosien sääilmiöt ja niitä koskeva arkiajattelu. Epätavallisen kylmä talvi tai epätavallisen kuuma kesä ovat toisille todiste ilmastonmuutoksen olemattomuudesta, toisille sen todellisuudesta.

Kannanottojen tulkinnassa huomattakoon myös, ettei kysymys viittaa yksinomaan tieteeseen ja sen tuottaman tiedon totuudellisuuteen. Poliitikoilta edellytettyjen tehokkaiden toimien voi katsoa tarkoittavan ilmastotutkimuksen tehokkaita rahoitustoimia.

Koko väestön kantoja ilmaiseva jakauma on siinä määrin yhdensuuntainen, ettei siihen juuri mahdu väestöryhmittäistä vaihtelua. Kaikki ryhmät yhtyvät uhka-arvioon laajasti. Miesten keskuudessa epäilijöitä tavataan hieman enemmän kuin naisten keskuudessa. Tarkasteluyhteydessä on paikallaan palauttaa mieliin myös arviot tieteen kyvystä ratkaista erityyppisiä ongelmia (luku 3.3.). Ilmastonmuutoksen hillintä osoittautui vertailussa vähintäänkin keskivaikeaksi – ja entisestään vaikeutuneeksi - tehtäväksi.

Täydentävää tietoa saadaan kahdesta tieteen ja tieteenharjoittajien uskottavuutta koskevasta väittämästä. Näkökulmana niissä oli tiedetiedon ristiriitaisuuden sietäminen. Minkä johtopäätöksen kansalainen tekee, mikäli esimerkiksi ydinvoimasta tv-studioon keskustelemaan kutsutut kaksi tekniikan tohtoria antavat energiamuodosta täysin päinvastaisen kuvan – toisen mielestä kyseessä on ainoa järkevä ja jotakuinkin ongelmaton ratkaisu, toisen mielestä kohtalokkain virhe ihmiskunnan historiassa.

Tulokset viestivät vähintäänkin kohtalaisesta tieteen lukutaidosta. Väitteen "tieteeseen ei voi luottaa, koska saman alan asiantuntijat voivat olla jostakin asiasta täysin eri mieltä" hyväksyy vain verraten pieni osa (18%) väestöstä. Vaikka jäljelle jäävien keskuudessa ei nähdä jäännöksetöntä joukkoirtisanoutumista (49% torjuu, 32% on vailla kantaa), jakauman voi katsoa kertovan ilmeisestä valistuneisuudesta [kuvio 52a.].

Vahvistuneeksikin kyseinen valistuneisuus voidaan kirjata, sillä teesiin torjuvia löydetään nyt jonkin verran (5 %-yksikköä) aiempaa enemmän. Edellisessä mittauksessa todetun vähäisemmän toisensuuntaisen liikahduksen vuoksi ero kuuden vuoden takaisiin lukuihin ei kuitenkaan ole kovin suuri.

Vastateesi "ristiriitaisetkin näkemykset kuuluvat tieteeseen (eikä asiantuntijoiden erimielisyys siten kerro tieteen epäluotettavuudesta)" vahvistaa edellä saatua vaikutelmaa. Kolme neljästä (76%) yhtyy, vain joka kahdeskymmenes (5%) torjuu. Luvut ovat käytännössä samat kuin viime ja sitä edeltävässä tutkimuksessa. Suomalaiset ymmärtävät tieteen itseään korjaavuuden ja sen ettei mikään tieto ole lopullinen. Käytäntö ja uudet tutkimukset osoittavat aikanaan kumpi asiantuntija oli oikeassa, vai oliko kumpikaan [kuvio 52b.].

Kansalaisten voi täten katsoa kestäneen hyvin median pyrkimystä luoda draamaa ja kärjistäviä vastakkainasetteluja. Tällä tarkoitetaan mm. tilanteita joissa tutkija on haastattelussa saatu esittämään vähänkin jonkun toisen lausumasta poikkeava kanta - tai vaikka vain epäröimään -, uutisessa kerrotaan hänen "tyrmäävän" sen. Samasta pääsevät luonnollisesti osalliseksi kaikki yhteiskunnalliset vaikuttajat ja asiantuntijat. Aina ei tosin tarvita edes viestimien vetoapua. Julkisesta huomiosta kilvoitellessaan kyseiset henkilöt, tutkijatkin, kärjistävät sanomansa valmiiksi usein myös itse.