Yleissuhtautumisen ohella tutkimuksessa on seurattu erikseen suhtautumista ydinvoiman lisärakentamiseen.  Väittämämuotoinen kysymys 'Viidennen ydinvoimalan rakentaminen Suomeen on kannatettavaa' on sisältynyt kaikkiin mittauksiin vuodesta 1984. Energiapoliittisen asemasodan pitkäkestoisuutta kuvastaa se, että kysymys on ehtinyt säilyttää relevanssinsa jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Kysymystä laadittaessa sitä tuskin ajateltiin tarvittavan uudella vuosituhannella. Muotoilu vanhentuu vasta kun viides ydinvoimala on rakennettu.

Lisärakentamisehdotuksen hyväksyviä löydetään nyt enemmän (47%) kuin sen torjuvia (33%). Jakauma on olennaisesti ydinvoimamyönteisempi kuin vuotta aikaisemmin (36% hyväksyi, 46% ei). Kun otetaan huomioon seurantatutkimuksen kyky tuottaa stabiileja tuloksia (tulokset eivät heittelehdi epäsystemaattisesti tutkimuksesta toiseen) eroa voidaan pitää epätavallisen suurena. Suurempi siirtymä aikasarjassa nähdään vain vuonna 1986, jolloin Tshernobylin onnettomuus romahdutti suomalaisissa viriämässä olleen ydinvoimamyönteisyyden. Joka tapauksessa nyt saatu tulos on ainutkertainen, sillä yhdessäkään aiemmassa mittauksessa jakauma ei ole painottunut hyväksynnän suuntaan. Näin ollen se on myös koko seuranta-ajan ydinvoimamyönteisin [kuvio 3.].

Tämä käy havainnollisesti ilmi tarkasteltaessa ydinvoiman lisärakentamista kannattavien ja sitä vastustavien prosenttiosuuksien erotuksia. Nyt saatu arvo +14 (mikä tarkoittaa että kannattajia on 14 %-yksikköä enemmän kuin vastustajia) poikkeaa näkyvästi kaikista aiemmista tuloksista. Lähimmäksi - vähiten pakkasella oleviksi - sijoittuvat vuosien 1997 (-8) ja 2002 (-10) jakaumat [kuvio 4.].

Muutoksen taustalta voitaneen löytää erilaisia tekijöitä. Yksi sellainen epäilemättä on ydinvoimaratkaisun synnyttämä monipuolinen ja kiihkeäkin julkinen keskustelu sekä siihen liittyneet erilaisten eturyhmien kannanotot. Vaikka kyseessä ei ollut kansanäänestys, kansalaisten päälle syydettiin suuri määrä informaatiota. Media möyhensi sellaisetkin, joita asia ei edes suuremmin kiinnostanut. Tulkinta kuitenkin ontuu sikäli, että po. informoituneisuuden olisi pitänyt näkyä (ja olla paremmin kansalaisten muistissa) jo edellisessä, syksyn 2002 mittauksessa.

Osaksi kyse lienee suhteellisen arkisista sosiaalipsykologisista sopeutumisprosesseista. Yhteiskunnallisissa kiistakysymyksissä poliittinen päätöksenteko - sen lopputulos - vetää perässään kansalaismielipidettä. Saman tyyppinen 'tapahtuneen nieleminen' on ollut havaittavissa mm. EMU -ratkaisuun suhtautumisessa. Vaikka rahaliittoon liittymistä ennalta vieroksuttiin, jälkikäteen se tapahtuneena tosiasiana on hyväksytympi, jopa hyvä asia. Tältä osin tulkintaan sopii myös kognitiivisen dissonanssin käsite. Jotta yksilön tiedollis-tajunnalliset elementit eivät olisi ristiriidassa, on helpompaa justeerata omaa asennoitumistaan ('ei kai se ydinvoima sitten niin vaarallista ole') kuin muuttaa olosuhteita.