3.4.2. Tieteen rahoitus, voimavarojen kohdentaminen

Tieteellisen toiminnan merkitystä ja tuotoksia punnittaessa on syytä ottaa huomioon myös tämän toiminnan nurja puoli, siitä yhteiskunnalle aiheutuvat taloudelliset kustannukset. Näihin viittaaminen ei saa kansalaisia kääntämään kantojaan. Selvän enemmistön (69%) näkemyksenä on, että vaikka tieteellinen tutkimustoiminta vaatii paljon taloudellisia voimavaroja, siihen panostaminen antaa yhteiskunnalle korkean koron. Argumentin torjuvia on niukalti (6%, kuvio 45a.).

Myös tämän ajattelutavan osalla kansan sisäinen konsensus osoittautuu merkittäväksi. Laajimmin argumentin allekirjoittavat akateemiset. Rahanpolttona tiedettä ei pidä mikään ryhmä (kuvio 46.).

Tästä huolimatta notoriset 'nollatutkimus'-epäilyt osoittautuvat elinvoimaisiksi. Niitä, joiden mielestä maassamme tehdään veronmaksajien rahoilla paljon hyödytöntä tutkimusta, on näkyvästi enemmän (49%) kuin niitä, jotka kiistävät asian (20%, kuvio 45b.).

Tulkinnassa huomattakoon, ettei tulos välttämättä ole ristiriidassa edellisen tuloksen kanssa. Kansa ei jää kiikkiin, koska molemmat kannat ovat loogisia samanaikaisesti. Sen puolesta, ettei kyseessä ole pelkkä pahansuopa heitto, puhuu se että myös koulutetuimmat ja ammatillisesti kvalifioiduimmat ryhmät yhtyvät syytökseen merkittävän laajasti (esim. akateemisista 41% ja johtavassa asemassa olevista 50%). Tätä selittänee se, että muun kuin oman opinalan tutkimuksen merkitystä ollaan taipuvaisia vähättelemään, esimerkiksi ns. kovien ja pehmeiden tieteenalojen keskinäinen arvostus ei aina ole kovin suurta. Korkeimmat arvot saadaan silti tiedesuhteeltaan (keskimäärin) löyhimmiltä väestöryhmiltä kuten eläkeläisiltä (59%, ei kuviossa).

Vaikka tieteen ymmärretään tarvitsevan varoja ja ne sille myös myönnetään, kysymykseksi jää minkä tyyppiseen tutkimustoimintaan varat ensisijaisesti kohdennetaan. Tähän saadaan ehkä yllättävänkin selvä vastaus. Kriittisyys lyhytjänteistä, avoimen 'hyötytavoitteista' tieteentuotantoa kohtaan on mittavaa. Teesi, jonka mukaan tutkimusvarat pitäisi kohdentaa vain taloudellisesti parhaiten kannattaville/hyödynnettäville tieteenaloille, tyrmätään jotakuinkin totaalisesti (19%/61%, kuvio 45c.).

Vaikka kanta saa tukea kaikista väestöryhmistä, mielipidevaihtelu muodostuu merkittäväksi. Etenkin koulutustason mukainen riippuvuus on suoraviivaisen selvä. Koulutetuimmat vieroksuvat ajatusta miltei yksimielisesti. Taloudellisen tuottavuusvaateen havaitaan hirvittävän etenkin humanisteja (kuvio 47.).

Samalla perustutkimus saa vahvan puollon. Jos kohta argumentti 'vaikka ns. perustutkimuksesta ei saada suoraa taloudellista hyötyä, se on elintärkeää, koska se on kaiken soveltavan tutkimuksen edellytys' on formulointina melko vastaansanomaton, sitä on myös sen tuottama tulos: kolme neljästä (76%) yhtyy, vain marginaalinen vähemmistö (3%) torjuu (kuvio 45d.). Korkeimmat luvut saadaan koulutetuimmilta sekä tiedettä aktiivisesti seuraavilta (ei kuviossa).

Rahoitukseen liittyy myös kysymys siitä, mistä rahat tulevat. Perustutkimusta preferoiva ajattelutapa ei näyttäisi edellyttävän sitä, että tieteen tulisi toimia irrallaan muusta yhteiskunnasta. Tähän viittaa hyväksyvä asennoituminen näkemykseen, jonka mukaan korkeakoulujen lisääntynyt yhteistyö yritysten kanssa on antanut voimakkaan kehityssysäyksen maamme tutkimustoiminnalle. Samanmielisyys on jopa huomattavan suurta (70%/5%, kuvio 45e.).

Tulosta arvioitaessa tulee luonnollisesti muistaa myös ulkopuoliseen tutkimusrahoitukseen julkisessa keskustelussa kohdistettu kritiikki, jossa elinkeinoelämän eliksiirillä on nähty myös kääntöpuolensa. Tällä tarkoitetaan sen mahdollisia vaikutuksia tieteen autonomiaan ja tutkimuksen riippumattomuuteen. Näkökohtaa koskevaa kysymystä ei sisältynyt tutkimukseen.

Tieteen rahoitusta koskevia tuloksia kokonaisuutena arvioitaessa tulee palauttaa mieliin myös raportissa edellä (luku 3.2.1.) esille tullut tieto. Suomalaisen tieteen tilaa koskevissa arvioissa tutkimusrahoitus nähtiin yleiseltä tasoltaan ennemminkin riittämättömäksi kuin riittäväksi.