Käsitykset tieteen kehityksen elämäntapavaikutuksista sivusivat jo kansalaisten arvo-orientaatiota ja maailmankatsomuksellisia näkökohtia. Aineistoon sisältyy myös näihin asioihin suoraan kohdentuvia mittareita.

Runsaan neljänneksen (27 %) mielestä "tieteeseen perustuva maailmankuva ja uskonto eivät ole ristiriidassa keskenään". Asian kiistäviä on jonkin verran enemmän, runsas kaksi viidennestä (43 %). Kannanottojen taustalla vaikuttanevat ennen muuta käsitykset evoluutioteorian ja luomiskertomuksen törmäyksestä sekä osin ehkä myös muu biotieteiden ja teologian leikkauspisteissä havaittu hankaus.

Maailmankuvien ristiriidan tunnistavat nyt hieman useammat (+4) kuin kolme vuotta sitten. Uusin tulos on kuitenkin hyvin lähellä kahta sitä aiemmin saatua, joten seuranta ei viittaa kantojen olevan kallistumassa kummallekaan puolelle. Samalla aiempi tulkintaoletus, jonka mukaan tiede ja uskonto mielletään enenevästi ihmismielen eri dimensioiksi (jolloin näkemykset eivät törmää) saa jäädä odottamaan uutta näyttöä [kuvio 45a.]. Nuoremmat ikäryhmät torjuvat väitteen - tunnistavat tieteen ja uskonnon ristiriidan - vanhempia useammin.

Toinen testi koskee suoraan tieteen kehitykseen liittyvää arvokonfrontaatiota. Myös se jakaa kansalaisia huomionarvoisesti. Joka neljännen (24 %) mielestä "uskosta tieteeseen on tullut nykyajan uskonto, joka ohjaa ihmisten arvomaailmaa väärään suuntaan". Argumentin kiistäviä on enemmän, kaksi viidestä (39 %). Joskin tulos on käytännössä sama kuin viime tutkimuksessa, se kuitenkin kertoo viime kerralla rekisteröidyn merkittävän suuren muutoksen jatkuneen. Tämän seurauksena käsitys tiedeuskon arvoja vääristävästä vaikutuksesta allekirjoitetaan nyt huomattavasti harvemmin kuin seurannan alussa. Vaikka tiede voi kirjata ilmiön voitokseen, suoraa selitystä sille saattaa olla vaikea osoittaa [kuvio 45b.].

Yksi aihealueen mittareista koskee kehitysoppia. Taustaksi palautettakoon mieliin asiasta syksyllä 2006 käyty keskustelu. Suomessa säikähdettiin, kun meidät arvioitiin Science-lehden arvovallalla valistumattomiksi. Lehden vuoden 2005 eurobarometriaineistoon perustuvassa artikkelissa evoluutioteoriaa totena pitäviä löydettiin maastamme vähemmän kuin referenssimaistamme keskimäärin.

Väite, jonka mukaan "ihminen on kehittynyt vuosimiljoonien aikana muista, varhaisemmista eläinlajeista" saa laajan, joskaan ei yksimielistä hyväksyntää. Runsas kaksi kolmasosaa (68 %) yhtyy, noin joka kahdeksas (13 %) ei. Jakauma ei poikkea olennaisesti viime tutkimuksessa saadusta. Teesin allekirjoittavia on kuitenkin kaksi prosenttiyksikköä enemmän, joten vakuuttuneisuus evoluutiosta on pikemminkin vahvistunut kuin heikentynyt [kuvio 46a.]. Muistettakoon, että aiemman mittauksen luvut vastasivat pitkälti Science-lehden tuloksia (evoluutiota totena pitäviä oli molemmissa tarkalleen yhtä paljon, 66 prosenttia; opin kiistäviä löydettiin kuitenkin Tiedebarometrissa jonkin verran vähemmän kuin ko. vertailutiedoissa).

Kannanottojen väestöryhmittäiset erot osoittautuvat mittaviksi. Iän yhteys on lineaarinen ja myös voimakas vakuuttuneisuuden kasvaessa asteittain nuoruuden suuntaan. Käytännössä yhtä selvä kytkös liittyy koulutukseen, jonka kohoamisen myötä usko eläimelliseen alkuperäämme niin ikään vahvistuu. Ammatti- ja sosiaaliryhmistä erottuvat ennen muuta opiskelijat ja johtavat toimihenkilöt. Kun suhtautumista evoluutio-oppiin tarkastellaan kirkkoa kohtaan tunnetun luottamuksen (ks. luku 3.1.1.) mukaan, havaitaan selvä riippuvuus. Kirkkoon vahvimmin luottavat kiistävät kehitysopin merkittävän laajasti.

Samaan tieteen tulosten "ei pidä paikkaansa" -dementointikategoriaan lukeutuu myös ilmastonmuutoksen kiistäminen. Viime tutkimuksen jälkeen skeptikkojen joukko on julkisen keskustelun perusteella laajentunut. Aiemmin asiassa kunnostautuivat lähinnä jotkin tiedeyhteisön omat jäsenet sekä ns. tutkivat journalistit, sittemmin kiihtyneeseen keskusteluun ovat osallistuneet myös eri kantoja edustavat kansalaisryhmät.

Kovin skeptisiltä suomalaiset eivät kuitenkaan tulosten mukaan näytä. Argumentin "ilmastonmuutoksen eteneminen on todellinen ja vakava uhka, joka vaatii poliittisilta päättäjiltä tehokkaita toimia" taakse asettuu valtaosa (76 %) vastaajista. Eri mieltä on vain noin joka kymmenes (11 %). Vaikka jakauma on varsin vino, on se kuitenkin vähemmän vino kuin viime mittauksen liki paniikinomaisia piirteitä kuvastanut jakauma. Väitteen allekirjoittavien osuus on nyt huomattavasti (11 %-yksikköä) pienempi. Kyseessä on laajan väittämäaineiston suurin yksittäinen muutos [kuvio 46b.].

Julkisesta keskustelusta ja sen voimasuhteista - etenkin jos ajatellaan keskustelua lehtien nettipalstoilla ym. kansalaisfoorumeilla - syntyneisiin mielikuviin nähden eroa voinee kuitenkin pitää ennemminkin pienenä kuin suurena. Ilmastonmuutosta ei ole suomalaisten käsityksen mukaan ainakaan vielä peruutettu. Julkisen keskustelun ohella asenteita ovat hämmentäneet myös viimeaikaiset sääilmiöt ja niitä koskeva arkiajattelu. Epätavallisen kylmä talvi ja sitä seurannut epätavallisen kuuma kesä ovat toisille todiste ilmastonmuutoksen olemattomuudesta, toisille sen todellisuudesta.

Kannanottojen tulkinnassa huomattakoon myös, ettei kysymys viittaa yksinomaan tieteeseen ja sen tuottaman tiedon totuudellisuuteen. Poliitikoilta edellytettyjen tehokkaiden toimien voi katsoa tarkoittavan ilmastotutkimuksen tehokkaita rahoitustoimia.

Koko väestön kantoja ilmaiseva jakauma on siinä määrin yhdensuuntainen, ettei siihen juuri "mahdu" väestöryhmittäistä vaihtelua. Kaikki ryhmät yhtyvät uhka-arvioon laajasti. Miesten keskuudessa epäilijöitä tavataan kuitenkin enemmän kuin naisten keskuudessa. Tarkasteluyhteydessä on paikallaan palauttaa mieliin myös arviot tieteen kyvystä ratkaista erityyppisiä ongelmia (luku 3.3.). Ilmastonmuutoksen hillintä osoittautui vertailussa vähintäänkin keskivaikeaksi tehtäväksi.

Täydentävää tietoa saadaan kahdesta tieteen ja tieteenharjoittajien uskottavuutta koskevasta väittämästä. Näkökulmana niissä oli tiedetiedon ristiriitaisuuden sietäminen. Minkä johtopäätöksen kansalainen tekee, mikäli esimerkiksi ydinvoimasta tv-studioon keskustelemaan marssitetut kaksi tekniikan tohtoria antavat energiamuodosta täysin päinvastaisen kuvan - toisen mielestä kyseessä on ainoa järkevä ja jotakuinkin ongelmaton ratkaisu, toisen mielestä kohtalokkain virhe ihmiskunnan historiassa.

Tulokset viestivät vähintäänkin kohtalaisesta tieteen lukutaidosta. Väitteen "tieteeseen ei voi luottaa, koska saman alan asiantuntijat voivat olla jostakin asiasta täysin eri mieltä" hyväksyy vain verraten pieni osa (22 %) väestöstä. Joskaan jäljelle jäävien keskuudessa ei nähdä jäännöksetöntä joukkoirtisanoutumista (44 % torjuu, 35 % on vailla kantaa), jakauman voi katsoa kertovan ilmeisestä valistuneisuudesta. Vahvistuneeksi tätä valistuneisuutta ei kuitenkaan voida kirjata, sillä teesiin yhtyviä löydetään nyt hieman (+3) aiempaa enemmän [kuvio 47a.].

Vastateesi "ristiriitaisetkin näkemykset kuuluvat tieteeseen (eikä asiantuntijoiden erimielisyys siten kerro tieteen epäluotettavuudesta)" vahvistaa edellä saatua vaikutelmaa. Kolme neljästä (75 %) yhtyy, eri mieltä olevia ei löydetä suoranaisesti lainkaan (3 %). Luvut ovat samat kuin viime tutkimuksessa. Suomalaiset ymmärtävät tieteen itseään korjaavuuden ja sen ettei mikään tieto ole lopullinen. Käytäntö ja uudet tutkimukset osoittavat aikanaan kumpi asiantuntija oli oikeassa, vai oliko kumpikaan [kuvio 47b.].

Kansalaisten voi täten katsoa kestäneen hyvin median pyrkimystä luoda draamaa ja kärjistäviä vastakkainasetteluja. Tällä tarkoitetaan mm. tilanteita joissa tutkija on haastattelussa saatu esittämään vähänkin jonkun toisen lausumasta poikkeava kanta - tai vaikka vain epäröimään -, uutisessa kerrotaan hänen "tyrmäävän" sen. Samasta pääsevät luonnollisesti osalliseksi kaikki yhteiskunnalliset vaikuttajat ja asiantuntijat. Aina ei tosin tarvita edes viestimien vetoapua. Julkisesta huomiosta kilvoitellessaan kyseiset henkilöt, tutkijatkin, kärjistävät sanomansa valmiiksi usein myös itse.