Uutena kysymyskokonaisuutena tutkimukseen sisältyi viimeaikaiseen tiedekeskusteluun reagointia peilaava kysymyssarja. Siihen oli poimittu joukko erityyppisiä, paljolti poleemissävyisiä ja myös keskenään ristiriitaisia argumentteja. Kohdehenkilöiden tuli kertoa, kuinka hyvin kyseiset lausumat vastaavat heidän henkilökohtaista kantaansa. Patteri oli kysymyksenasettelun nk. vaihtuva osio, eräänlainen testipenkki johon voidaan asettaa kulloisellekin tutkimusajankohdalle ominaisia aktuaalisia asioita ja mitata niiden läpäisykykyä kansalaismielipiteessä.

Kantojen ohella kysymyksillä haettiin rajoja sille, kuinka "vaikeita" tiedeasioita keskimääräisväestölle osoitetussa kyselyssä voidaan luontevasti tiedustella. Tavoitteena ei luonnollisestikaan ollut vastaajien kiusaaminen sinänsä, vaan tiedon saaminen siitä miten, millaisia ja mille spesifisyystasolle yltäviä tieteeseen liittyviä asioita nk. suuri yleisö ylipäätään seuraa. Koska osa kysymyksistä kytkeytyy suoraan raportissa edellä tarkasteltuihin aiheisiin, niiden kautta saadaan myös lisätietoa kansalaisajattelusta.

3.5.1. Yleiskuva kannanotoista

Yleissilmäys tuloksiin kertoo, että kansalaisten mielipiteenmuodostuksen ja kannanottokyvyn rajoja on, jos ei ylitetty, niin ainakin kovasti koeteltu. Epätietoisuutta kuvastavan "vaikea sanoa" -osuuden kattama alue piirtyy tulosprofiilissa laajaksi.

Kaikki kysymykset eivät kuitenkaan jää vaille kontaktia. Verraten vahva vaste saadaan profiilin kärkeen kohoavasta elinkeinoelämän roolia koskevasta argumentista. Teesin "tiede on nykyisin liiaksi alistettu markkinoiden ja talouselämän tarpeisiin" katsoo omaa kantaansa vastaavaksi useampi kuin joka toinen (55 %). Vastaavuuden kieltää vain noin joka kahdeksas (12 %) [kuvio 53.].

Mikäli kyseessä ei ajatella olevan vain löysä, eri ilmiöihin yleisemminkin liitettävä markkina- ja kaupallisuuskritiikki, tulosta voi pitää merkittävänä tiedepoliittisena kannanottona. Tulosta arvioitaessa on hyvä palauttaa mieliin paitsi edellä esitetyt yritysten kanssa tehtävän yhteistyön merkitystä koskevat tulokset (luku 3.4.2.), myös edellisen raportin tulokset. Silloinen tiedepoliittisten kehitysehdotusten punninta (nyt käsiteltävän kysymyssarjan tilalla ollut, osin samansukuinen osio) osoitti kansalaisten hyväksyvän elinkeinoelämän osallistumisen paljolti vain puoliksi - rahat kyllä kelpaavat mutta vaikuttaminen ei niinkään.

Kuvatun kysymyksen osittaisena vastinparina toimi argumentti "perinteinen ns. sivistysyliopistoperiaate on vanhanaikainen ja saakin jo kadota". Vanhan ideaalimallin väheksyntä ei vetoa kansalaisiin kovin hyvin. Noin joka viides (19 %) yhtyy ja kaksi viidestä (41 %) torjuu.

Yliopistojen "tuottamattoman" toiminnan saaman tuen, kuten talouden toimijoihin kohdistuvan epäilyksenkin taustalta voitaneen löytää erilaisia tekijöitä. Herkän autonomia-aspektin ohella kyse on sen mieltämisestä mikä on tieteen varsinainen, tai ainakin ensisijainen lopputuote. Elinkeinoelämän osallistumista kritisoidaan usein siksi, ettei sen nähdä erityisemmin tavoittelevan sivistystä tai muitakaan tieteen hidaskasvuisia tuotteita, vaan kaupallista, nopeasti hyödynnettävää tutkimustietoa. Tällaiseen tehotieteeseen suhtaudutaan tietynasteisella varauksella. Tarkasteluyhteydessä muistettakoon myös perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen rajankäynti sekä sitä tunnustelleet tulokset (luku 3.4.2.).

Asiaa ei luonnollisesti nähdä mitenkään mustavalkoisena. Jonkinlaiset nykyistä tiukemmat hyöty- tai sovellettavuusnormit tieteenteolle asettaisi merkittävän moni. Näin voidaan tulkita kolmasosan (34 %) yhtymistä teesiin "tutkijat puuhailevat liiaksi omissa kammioissaan yhteiskunnan tarpeista piittaamatta". Eri mieltä olevia löydetään kuitenkin lähes saman verran (24 %). Tulosta arvioitaessa on huomioitava myös se että kysymyksessä puhutaan koko yhteiskunnan, ei talouden tarpeista. Asiaa koskevasta avoimesta palautteesta - sen särmikkäämmästä päästä - sopii esimerkiksi vaikkapa seuraava tuuletus:

 - Yliopistot ovat täynnä väkeä, joiden tutkimukset eivät kiinnosta ketään. Tutkija voi olla vuosikaudet laitoksen henkilökuntavahvuudessa saamatta aikaan mitään kiinnostavaa.

Kaikki elinkeinoelämän kannattamat asiat eivät kuitenkaan käännä kansalaisten peukaloita alaspäin. Argumentti "ns. huippuyliopistojen muodostaminen voimavaroja keskittämällä on hyvä asia" herättää enemmän samanmielisyyttä (41 %) kuin erimielisyyttä (26 %). Uuden Aalto-yliopiston kaltaiset, tieteen tuotantorakenteiden uudelleenorganisointiin ja lisäpanostukseen perustuvat hankkeet katsotaan täten ennen muuta positiiviseksi kehityssuunnaksi.

Kysymyssarja ei sisältänyt teesille suoraa vastinparia, mutta sellainen on löydettävissä väittämäaineistosta. Uutena mukaan otettu mittari "maamme yliopistoverkon alueellinen kattavuus on tärkeämpää kuin keskittämisellä tavoiteltu huippututkimus" tuottaa toiseen suuntaan painottuvan tuloksen. Runsaat kaksi viidennestä (44 %) yhtyy, runsas viidennes (22 %) torjuu [kuvio 54.].

Ristiriita selittyy pitkälti teesien sanamuotojen ja myös perusteluosien eroilla. Keskittämishalu heikkenee, kun punnuksena ovat alueelliset näkökohdat. Ensin kuvatusta mittarista ei käy ilmi että muutos merkitsisi lisäpanostusten olevan pois muilta, etenkään maan muilta alueilta. Jälkimmäisestä taas välittyy tieto että näinä muina toimisivat keskittämisen kannattajien kyseenalaistamat maakuntayliopistot. Osin kyse on myös lausumien muista määreistä - jälkimmäisessä huipun saavuttaminen on ehdollista ("tavoiteltu huippututkimus"), ensimmäisessä implisiittisesti jo luvattuna.

Yliopistolaitoksen alueellisen kattavuuden preferointi ei ole kovin selvästi sidoksissa yksilötason taustatekijöihin. Esimerkiksi koulutus paljolti vain selkeyttää kannanottoja. Yhteydet asuinkontekstiin osoittautuvat sen sijaan selviksi. Keskittämisen hyötyjät ja häviäjät - sellaisiksi oman asuinseutunsa olettavat - tunnistuvat tuloksissa verraten selvästi [kuvio 54.].

Rakenneuudistusten keskeisin ilmentymä, tutkimusvuoden alussa voimaan astunut uusi yliopistolaki, jää merkittävyydestään huolimatta jokseenkin täysin tuntemattomaksi asiaksi. Vaikka tämä osattiin pitkälti ennakoida jo kysymyksiä laadittaessa, aihe otettiin mukaan sen oletettavasti tuntevien erityisryhmien kuten yliopistotutkinnon suorittaneiden tai tiedettä aktiivisesti seuraavien kantojen selvittämiseksi. Tämäkin osoittautui ylioptimistiseksi, sillä esimerkiksi akateemisesti koulutetuista suuri enemmistö ei osannut ottaa asiaan minkäänlaista kantaa.

Lakia positiivisesti luonnehtiva perusteesi "vuoden 2010 alussa voimaan astunut uusi yliopistolaki on hyvä ja onnistunut" tuottaa mittavan epätietoisuuden (72 %) ohella tulokseksi tasapelin. Lausuman hyväksyviä (13 %) ja hylkääviä (15 %) löydetään käytännössä saman verran. Toinen, kriittiseksi muotoiltu argumentti "maamme yliopistojen rahoituspohja on rapautumassa uuden yliopistolain myötä" herättää hieman enemmän reagointeja. Niille hahmottuu myös tunnistettava suunta, sillä lausuman allekirjoittavia on enemmän (27 %) kuin sen kiistäviä (9 %). Uutiset varainhankinnan vaikeuksista - yliopistojen kerjuulle joutumisesta - on täten pantu merkille uudistuksen positiivisia perusteluja useammin, tai ne on vain koettu uskottavammiksi.

Olennaisesti suuremman mittaluokan kiistakysymys tiedettä koskevassa keskustelussa on ollut ilmastonmuutos ja sitä koskeva tutkimus. Globaalit mittasuhteet saaneen, edelleen elinvoimaisena jatkuvan kokonaiseen tutkimusalaan kohdistetun voimakkaan kritiikin voi ajatella olevan omiaan horjuttamaan tieteen arvovaltaa ja tutkijoiden arvostusta yleisemminkin.

Reagointeja ilmastotutkimuksen ympärillä käytävään kärhämöintiin selvitettiin kahdella toisilleen vastakkaisella argumentilla. Miten suomalaiset valitsevat puolensa nyt, kun media on marssittanut heidän eteensä jos jonkinlaista todistajaa ilmastotutkimuksen kaikkinaisesta kavaluudesta ja virheellisyydestä?

Syyttävä argumentti "kansainväliset ilmastotutkijat ovat vakavasti vääristelleet tutkimustuloksiaan" synnyttää paitsi epätietoisuutta (42 %), kaksi liki samansuuruista poolia (31 % yhtyy, 27 % kieltää). Vastasyytös "ns. ilmastoskeptikot levittävät harhaanjohtavaa tietoa" jakaa niin ikään kantoja, saaden kuitenkin merkittävästi enemmän puoltajia (36 %) kuin kieltäjiä (18 %). Joskin "virallinen totuus" koetaan lukujen valossa uskottavammaksi kuin sen kiistäjät, ero ei ole mitenkään musertava. Tulkinnassa tulee ottaa huomioon että ilmastotutkijoiden edesottamuksia koskeneet kansainväliset selvitykset joitten mukaan erityisiä virheitä tai väärinkäytöksiä ei ole löydetty, tulivat julki (tosin ilmeisen huomaamattomina) vasta tutkimuksen tiedonkeruun loppuvaiheessa. Ilmastonmuutokseen suhtautumista koskevat tulokset (luku 3.4.4.) viestivät niin ikään - aiemmasta tasostaan seestyneinäkin - välillisesti luottamuksesta ilmastotutkimukseen.

Myös taloustiede on saanut julkista ripitystä niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Maailmantaloutta horjuttaneen ja miljoonia ihmisiä ahdinkoon ajaneen finanssikriisin jäljiltä kansalaisten voi kuvitella kysyvän, miksi kukaan ei osannut kertoa edessä olevasta seinästä, ennen kuin vasta sitten kun siihen oli jo törmätty. Tähän viittaava teesi "toistuvat talouskriisit osoittavat, etteivät taloustieteilijät tunne talouden toimintaa" kohoaa tulosprofiilin toiselle sijalle saaden vahvistuksen lähes joka toiselta (46 %, kiistäjiä on 27 %).

Kaikkein yksituumaisin tulos saadaan silti opiskelijoiden valintaperiaatteisiin suhtautumisesta. Teesi "yliopistojen pääsykokeista tulisi luopua ja valita opiskelijat yo-todistusten perusteella" torjutaan lähes kahden kolmasosan (64 %) voimin. Ajatusta puoltaa vain noin joka seitsemäs (15 %). Tulkinnassa tulee huomata vireillä olevien muutoshankkeiden koskevan vain rajattua osaa opiskelijavalinnoista, kysymyksessä uudistus sävyttyy kaikenkattavaksi.

Argumenttilista antaa vastauksen myös yhteen keskeiseen, raportin edellisissä luvuissa avoimeksi jääneeseen kysymykseen. Etenkin tieteemme tilaa koskevien arvioiden liki systemaattisena ilmennyt laimentuminen (luku 3.2.2.) jättää jälkeensä epävarmuuden siitä, koetaanko tieteemme suoranaisesti heikentyneen vaiko vain olleen edistymättä entistä vauhtia tai polkeneen paikoillaan (näkemystä tapahtuneesta muutoksesta ei kysytty suoraan, päätelmät tehtiin ainoastaan vertaamalla eri ajankohtina saatuja arvioita toisiinsa).

Tätä koskeva kursailematon kysymys "Suomen tiede on taantunut viime vuosien aikana" tuottaa jossain määrin savolaistyyppisen, erilaisia tulkintoja mahdollistavan tuloksen. Huojentavaa tieteemme kannalta on se, että käsityksen taantumisesta allekirjoittaa vain verraten pieni vähemmistö (17 %). Toisaalta asian kiistävien osuus ei ole tavattomasti tätä suurempi (29 %) ja vailla kantaa olevia on huomattavan paljon (53 %). Kokonaisuutena kansalaismielipiteen tuomio on kuitenkin nähtävä pikemminkin vapauttavana kuin langettavana.