Tieteellisen toiminnan merkitystä ja tuotoksia punnittaessa on paikallaan ottaa huomioon myös toiminnan nurja puoli, siitä yhteiskunnalle aiheutuvat taloudelliset kustannukset. Niihin viittaaminen ei saa kansalaisia kääntämään kantojaan.

Selvän enemmistön (68%) näkemyksenä on, että "vaikka tieteellinen tutkimustoiminta vaatii paljon taloudellisia voimavaroja, siihen panostaminen antaa yhteiskunnalle korkean koron". Argumentin torjuvia tavataan niukalti (6%). Tulos on – jälleen - jokseenkin tarkalleen sama kuin viime tutkimuksessa. Sarjan kolmessa ensimmäisessä mittauksessa vakuuttuneisuus sijoituksen kannattavuudesta oli hieman nykyistäkin vahvempaa [kuvio 42a.]. Kansan sisäinen konsensus osoittautuu merkittäväksi. Laajimmin argumentin allekirjoittavat jälleen koulutetuimmat. Rahanpolttona tiedettä ei pidä mikään ryhmä.

Tästä huolimatta notoriset "nollatutkimus"-epäilyt osoittautuvat elinvoimaisiksi. Niitä, joiden mielestä "maassamme tehdään veronmaksajien rahoilla paljon hyödytöntä tutkimusta", on huomattavasti enemmän (49%) kuin niitä, jotka kiistävät asian (18%). Syytökseen yhtyviä on nyt hieman vähemmän kuin kolme vuotta sitten, mutta jokseenkin saman verran kuin seuranta-aikana keskimäärin [kuvio 42b.].

Tulkinnassa huomattakoon, ettei tulos välttämättä ole ristiriidassa edellisen väitteen tuloksen kanssa. Molemmat kannat ovat loogisia samanaikaisesti. Sen puolesta, ettei kyseessä ole pelkkä pahansuopa heitto, puhuu se että myös koulutetuimmat yhtyvät syytökseen merkittävän laajasti (esim. akateemisista 40%). Tätä selittänee se, että muun kuin oman opinalan tutkimuksen merkitystä ollaan taipuvaisia vähättelemään, esimerkiksi ns. kovien ja pehmeiden tieteenalojen keskinäinen arvostus ei aina ole kovin suurta. Korkeimmat luvut saadaan silti tiedesuhteeltaan löyhimmiltä väestöryhmiltä.

Vaikka tieteen ymmärretään tarvitsevan varoja ja ne sille myös myönnetään, kysymykseksi jää minkä tyyppiseen tutkimustoimintaan varat ensisijaisesti kohdennetaan. Tähän saadaan ehkä yllättävänkin selvä vastaus. Kriittisyys lyhytjänteistä, avoimen hyötytavoitteista tieteentuotantoa kohtaan on mittavaa.

Teesi, jonka mukaan "tutkimusvarat pitäisi kohdentaa vain taloudellisesti parhaiten kannattaville/hyödynnettäville tieteenaloille", tyrmätään selvin luvuin (16%/63%). Vaade herättää nyt hieman aiempaa enemmän torjuntaa ja samalla enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin [kuvio 42c.]. Koulutetuimmat vieroksuvat ajatusta miltei yksimielisesti. Koulutusaloittain tarkasteltuna taloudellinen tuottavuusvaade hirvittää eniten humanisteja. Tärkein väestöryhmittäisiä eroja koskeva huomio on kuitenkin se, ettei mikään ryhmä suostu nielemään ehdotusta.

Samalla perustutkimus saa vahvan puollon. Jos kohta argumentti "vaikka ns. perustutkimuksesta ei saada suoraa taloudellista hyötyä, se on elintärkeää, koska se on kaiken soveltavan tutkimuksen edellytys" on formulointina melko vastaansanomaton, sitä on myös sen tuottama tulos: seitsemän kymmenestä (71%) yhtyy, vain marginaalinen vähemmistö (4%) torjuu. Jakauma on asiallisesti sama kuin kolme vuotta sitten eikä poikkea olennaisesti sitä aiemmistakaan (samaa mieltä olevien osuus kuitenkin on laskenut prosenttiyksikön joka mittauksessa; kuvio 42d.). Korkeimmat puoltoluvut perustutkimus saa akateemisilta sekä tiedettä aktiivisesti seuraavilta.

Rahoitukseen liittyy myös kysymys siitä, mistä rahat tulevat. Perustutkimusta korostava ajattelutapa ei näyttäisi edellyttävän sitä, että tieteen tulisi toimia irrallaan muusta yhteiskunnasta. Tähän viittaa näkemyksen "korkeakoulujen lisääntynyt yhteistyö yritysten kanssa on antanut voimakkaan kehityssysäyksen maamme tutkimustoiminnalle" saama verraten laaja hyväksyntä (55%/7%).

Jakauma on käytännössä sama kuin edellisessä tutkimuksessa. Se on kuitenkin merkittävästi varauksellisempi kuin toissa tutkimuksessa. Aikasarja kertoo skeptisyyden kasvaneen myös kahden ensimmäisen mittauksen välillä (2001-2004; kuvio 42e.). Muutosta tulkittiin tuolloin mm. tietotekniikkaboomin hälventymisellä. Asennekehitystä arvioitaessa tulee muistaa ulkopuoliseen tutkimusrahoitukseen julkisessa keskustelussa kohdistettu kritiikki, jossa elinkeinoelämän tuella on nähty myös kääntöpuolensa. Edelliseen Tiedebarometriin sisältynyt erillistarkastelu kertoi kansalaisten hyväksyvän elinkeinoelämän osallistumisen paljolti vain puoliksi - rahat kyllä kelpaavat mutta vaikuttaminen ei niinkään.

Rahoituksen kohdentamiseen - kuten elinkeinoelämän siihen kohdentamiin kehitystoiveisiinkin – kytkeytyy kysymys maamme yliopistojen ja korkeakoulujen määrästä ja sijainnista. Vastakkain ovat nk. huippuyliopistojen muodostaminen voimavaroja keskittämällä sekä aiemmin vallitsevana ollut alueellisen hajautuksen periaate. Tätä koskeva väite "maamme yliopistoverkon alueellinen kattavuus on tärkeämpää kuin keskittämisellä tavoiteltu huippututkimus" saa enemmän puoltajia (42%) kuin kieltäjiä (21%). Tulos on asiallisesti sama kuin aiempi (ja samalla ainoa) vertailutieto [kuvio 42f.].

Maakuntamallin preferointi ei ole kovin selvästi sidoksissa yksilötason taustatekijöihin. Esimerkiksi koulutus paljolti vain selkeyttää kannanottoja. Yhteydet asuinkontekstiin osoittautuvat sen sijaan selviksi. Keskittämisen hyötyjät ja häviäjät – sellaisiksi oman asuinseutunsa olettavat – tunnistuvat tuloksissa verraten selvästi. Yliopistoverkon kattavuuden kannatus kasvaa asteittain Uudeltamaalta ja etelästä kohti pohjoista siirryttäessä ja vähenee suurista kaupungeista pieniin kuntiin siirryttäessä.

Rahoitusteemaa luodattiin tällä kertaa myös kahdella uudella mittarilla. Ensimmäinen niistä pohjautuu julkisessa keskustelussa esitettyyn kritiikkiin tutkimustyön liiallisesta kerjuulle joutumisesta. Vaade "tieteen pitkäjänteisen kehittämisen turvaamiseksi valtion tulisi myöntää pysyvää rahoitusta yliopistoille, jotta tutkijoilta ei kuluisi kohtuuttomasti aikaa (jatkuvaan) apurahojen hakemiseen" saa kahden kolmasosan (66%) hyväksynnän. Toista mieltä tohtii olla vain joka kymmenes (10%, kuvio 43a.). Laajinta kannatusta ajatus saa opiskelijoilta, akateemisilta, humanisteilta ja tieteestä kiinnostuneilta.

Toinen uusi teesi koski kysymystä yleishyödyllisten yhteisöjen verotuksesta, minkä nykykäytäntöihin on esitetty tiukennuksia. Tiedettä merkittävällä panoksella rahoittavien säätiöiden kuten luonnollisesti tieteen itsensäkin kannalta asia on merkittävä. Tähän tarttuva teesi "suomalaisten säätiöiden verovapaus tulee säilyttää, jotta ne pystyvät jatkossakin tukemaan tiedettä ja tutkimusta" tuottaa samanmielisyyttä heijastavan tuloksen. Useampi kuin joka toinen (56%) allekirjoittaa, noin joka kuudes (16%) ei [kuvio 43b.].

Verovapauden jatkamista kannattavat keskimääräistä vahvemmin mm. akateemiset, toimihenkilöt ja Uudenmaan asukkaat. Vastustus nostaa vähäisesti päätään lähinnä vanhimpien ja vähiten koulutettujen keskuudessa. Kannanottojen tulkinnassa tulee huomata, ettei hyväksyntä välttämättä ole avoin valtakirja säätiöiden verovapauden jatkamiselle. Myös muita niin puoltavia kuin kieltäviäkin perusteita epäilemättä on. Ilmeisen painavaksi puoltavaksi argumentiksi tieteen tukeminen kuitenkin katsotaan. Voidaan luonnollisesti sanoa että verojen maksaminenkin on yleishyödyllistä toimintaa ja että osa verovaroista ohjautuu tieteelle. Lopputulos ei kuitenkaan ole tieteen kannalta sama.

Humanistiset tieteet

Seurantamittareihin sisältyi myös kaksi humanististen tieteiden asemaa koskevaa väittämää. Kyseisillä vuodesta 2007 mukana olleilla mittareilla on kytkentä edellä tarkasteltuun niin tieteenalojen välisten arvostuserojen, rahoituksen kohdentamisen kuin "turhan" tutkimisenkin osalta.

Vaikka kysymyksissä piilee ansa, humanismi ei hirty näihin erillisarviointeihin. Päinvastoin tieteenala saa osakseen huomionarvoista hyväksyntää. Teesin "humanistisista tieteistä ja yhteiskuntatieteistä on paljon hyötyä yhteiskunnan kehittämisessä" allekirjoittaa kuusi kymmenestä (61%). Eri mieltä on vain joka kymmenes (10%). Vaikka humanismi saa tuloksessa tukea (kysymyksessä myös mainituilta) yhteiskuntatieteiltä, jakauma on niin vino että se vapauttaa tieteenalan turhaksi tuomitsemisen vaarasta. Vertailu aiempaan kertoo silti vähäisestä epäuskon kasvusta [kuvio 44a.].

Kriittisempi, tieteenalan hyödyllisyyden kyseenalaistava väite "humanistisia tieteitä tulee tukea niiden kulttuurisen merkityksen takia, vaikka niistä ei olisi käytännön hyötyä" saa niin ikään suopean vastaanoton. Hyväksyntä saadaan runsaalta kahdelta viidesosalta (44%) torjuvien osuuden jäädessä puolet pienemmäksi (22%). Tulos on sopusoinnussa edellä kuvattujen, tieteen tiukkaa hyötyhakuisuutta vierastavien kantojen kanssa. Kulttuuris-sivistyksellinen anti on riittävä. Humanistiset tieteet eivät jää edes tämän varaan, koska ne edellisen tuloksen perusteella nähdään myös yhteiskuntaa hyödyttäviksi.

Nyt saatu tulos on asiallisesti sama kuin edellisessä mittauksessa (2010) saatu. Vuoden 2007 jälkeen kannat ovat kuitenkin olleet havaittavasti nuivempia. Kenties valtion velaksielon aikaan kaikkinainen tukeminen kuulostaa tavallista kyseenalaisemmalta ja käytännön hyötyjäkin ehkä edellytetään enemmän  [kuvio 44b.].

Yllättävää tuskin on että yksimielisimmän hyväksynnän kyseiset väitteet saavat humanistisen koulutustaustan omaavilta. Merkittävämpää on se että käsityksen humanismin hyödyllisyydestä ja tukemistarpeesta allekirjoittavat myös muiden koulutusalojen kasvatit. Edes teknis-luonnontieteellisen koulutuksen saaneiden – humanistien hanakimpien haastajien – luvut eivät jää koko väestön keskiarvon alapuolelle.

Huomionarvoista humanistisiin tieteisiin suhtautumisessa on myös lähes lineaarisena ilmenevä iän yhteys. Arvostava asennoituminen kasvaa nuoruuden suuntaan [kuvio 45.]. Systemaattiseksi havaitaan myös sukupuolen mukainen ero. Naisten kannat ovat suopeampia kuin miesten.

Humanistisiin tieteisiin suhtautumiseen liittyi tällä kertaa lisäksi uusi, yksittäistä tutkimusaluetta ja sen relevanssia esimerkinomaisesti punnitseva mittari. Väite "pienten alkuperäiskielten elvyttäminen on tärkeää" saa osakseen huomattavasti enemmän hyväksyntää (60%) kuin torjuntaa (16%). Jos oletetaan, etteivät vastaajat ole mieltäneet suomea kyseisten kielten joukkoon – vaikka kieli on pieni ja varmaankin monen mielestä runneltu jo elvytyksen tarpeessa olevaksi – mielipidejakaumaa voi pitää ehkä odottamattomankin suopeana  [kuvio 44c.].

Edellä esitettyjen tiedeuutisten seuraamista selvittäneiden tulosten (luku 2.4.1.) valossa kyseessä ovat joka tapauksessa pitkälti vain periaatteelliset kannat. Käynnissä olevat konkreettiset kieltenelvytyshankkeet (kuten Kulttuurirahaston käynnistämät hankkeet suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten pelastamiseksi) eivät olleet herättäneet edes tieteestä kiinnostuneimpien huomiota.

Tohtorintutkinto

Toinen vuoden 2007 tutkimuksessa mukaan otettu täydentävä väittämäpari luotasi suhtautumista tohtorintutkintoon ja tutkijankoulutukseen. Ideana oli lähinnä testata kuinka normaaleina ja tavallisen työelämän kannalta hyödyllisinä näin korkeasti koulutettuja pidetään. Väitteestä "tutkijankoulutus antaa vain teoreettisia valmiuksia" ei saada kovin selvää signaalia. Reagointien painottuminen hyväksynnän suuntaan (41% hyväksyy, 25% hylkää) viittaa kuitenkin siihen että stereotypiat liikaa lukeneista, käytännön arjesta vieraantuneista teoreetikoista ovat edelleen elinvoimaisia. Tulos ei ole muuttunut edellisestä mittauksesta eikä sitä edeltävästä [kuvio 46a.]. Väitteen paikkansapitävyyden kiistävät useimmin akateemisen tutkinnon suorittaneet.

Vielä epämääräisemmäksi vaste jää mikäli väitetään että "tohtorintutkinto antaa hyvät valmiudet toimia elinkeinoelämässä". Noin joka neljäs (24%) pitää asiaa totena, hieman useammat (32%) ei-totena jäljellejäävien (44%) ollessa vailla kantaa. Viimemainittujen osuutta kohottaa luonnollisesti kysymyksen vieraus keskivertokansalaisen kannalta [kuvio 46b.]. Kuva ei sanottavasti selvene, vaikka mittakeppinä käytettäisiin jälleen akateemisia. Näistäkin joka kolmas on vailla kantaa. Ryhmä myös kiistää tohtoreiden valmiudet toimia yrityksissä keskimääräistä useammin. Torjuvimpia ovat kuitenkin – ehkä hieman pahaenteisesti – yrittäjät (52%). Tulosten aikasarjatarkastelu kertoo kannanottojen pysyneen tältäkin osin ennallaan.

Kilpailu vs. yhteistyö

Kolmas seurannan aikana lisätty väitepari koski kilpailun merkitystä tutkimustoiminnassa. Kuten tunnettua, kilpailua ja kilpailuttamista on yhteiskunnan muiden toimintasektoreiden ohella enenevästi tarjottu, osin tuotu, myös tieteen kentälle sen toimintaa stimuloimaan. Tämä on herättänyt kärjekästä keskustelua niin periaatteen puolesta kuin sitä vastaankin. Ideologistakin sävyä saaneessa debatissa kilpailu ja markkina-ajattelu on nähty yhtä lailla uuden tehokkuuden avaimena kuin pelkkänä uusliberalismin ujuttamisena paikkaan, johon sen ei katsota kuuluvan.

Vaade "maamme tieteessä tarvitaan enemmän kilpailua niin tutkimuslaitosten kuin tutkijoidenkin välillä" saa sangen neuvottoman vastaanoton. Lähes joka toinen (46%) on vailla kantaa eikä selvyyttä saada jäljelle jäävistäkään, sillä ajatuksen puoltajia (24%) ja kieltäjiä (30%) on jokseenkin yhtä paljon. Aika ei ole sanottavammin selventänyt asetelmaa. Väitteen torjuvia havaitaan silti hieman aiempaa enemmän [kuvio 47a.]. Epätietoisuus on laajaa kaikissa ryhmissä. Nuoremmat ikäryhmät vieroksuvat ideaa vanhempia useammin. Koulutus pikemminkin heikentää kuin vahvistaa käsitystä kilpailun lisäämisen tarpeellisuudesta.