Väittämäaineisto sisälsi myös tieteen ja kansalaisten suhteeseen yleisellä tasolla liittyviä näkökohtia. Vuorovaikutusta arvioitiin niissä keskinäisen etäisyyden, vaikuttamisen ja viestinnän kannalta.

Näkemys, jonka mukaan "tiede elää liian eristyneenä muusta yhteiskunnasta, norsunluutorneissaan vailla riittävää kosketusta ihmisen arkeen", saa runsaan kahden viidesosan (43 %) hyväksynnän. Riittäväksi kosketuksen kokee neljännes (26 %, kuvio 51a.). Näkemyssuuntaa voi pitää ymmärrettävänä useammastakin syystä. Asiantuntijayhteisö on jo luonteestaan johtuen väistämättä jollakin tavoin erillään ns. suuresta yleisöstä. Tieteelle ei myöskään ole tunnusomaista julkisuushakuisuus eikä erityinen itsensä ja saavutustensa tykö tekeminen. Näin ei ole ollut ainakaan perinteisesti.

Ajan myötä "norsunluutorneissa" on nähty enenevästi eloa. Tieteen organisaatiot ja yksittäiset edustajat ovat alkaneet näkyvämmin osallistua muulle yhteiskunnalle ominaiseen profiilinkorotuskilpaan ja taisteluun tilasta julkisuuden kentällä. Sitä, miten tässä on onnistuttu ja miten se on vaikuttanut tieteen julkiseen kuvaan, on kokonaisuutena vaikea arvioida. Ilmeisesti kehityksellä on ollut kahtalaista, lähentävää ja etäännyttävää vaikutusta.

Sama pätee tiedontuotannon tiukentuneisiin tuottotavoitteisiin, kilpailun merkityksen korostumiseen ja alan muuhun "yritysmäistymiseen". Yliopistojen tieteellisten saavutusten ja tutkimustulosten sijaan tiedeuutiset käsittelevät enenevästi niiden taloudellisia tuloksia, onnistumista lahjoitusten saamisessa ja muussa varainhankinnassa. Puhe yliopistojen kannattavuudesta ja siinä tapahtuneista muutoksista olisi kuulostanut vielä joitakin aikoja sitten vaikeasti ymmärrettävältä. Bisnesaspektin sijalla olisi ainakin ollut ajatus tieteeseen panostamisen kannattavuudesta.

Kansan ja tieteen kosketusta arvioitaessa on paikallaan palauttaa mieliin myös edellä esitetyt tulokset. Vaikka tieteen nähtiin täyttävän yhteiskunnalliset funktionsa sinänsä hyvin, tutkimuksen hyödyllisyyttä kansalaisten arkielämän ja hyvinvoinnin kannalta arvioitiin hieman varauksellisemmin (luku 3.2.1.).

Vertailu viime mittaukseen viittaa etäisyyden vähäiseen lyhentymiseen. Tieteen liian eristyneeksi kokevia on hieman aiempaa vähemmän (-4). Vaikka aikasarjaa leimaa ennen muuta stabiilisuus (kolmella vertailuvälillä muutosta ei tapahtunut käytännössä lainkaan), kokonaisuutena se kertoo muuttumisesta. Tiedettä ei nähdä enää yhtä kaukaiseksi kuin tutkimuskauden alussa (vuodesta 2001 väitteen allekirjoittavien osuus on pienentynyt 12 %-yksikköä). Vaikka tiede voi kirjata tuloksen edukseen, lukuihin jää edelleen laajalti liikkumavaraa.

Näkemysten väestöryhmittäinen erittely tuo esille joitakin verraten selviä suhtautumiseroja. Etäisyyskokemus yleistyy lähes suoraan iän kohotessa. Tavallista laajemmin väitteen kiistävät ja siten tieteen läheisemmäksi kokevat mm. nuoret, koulutetuimmat, ylemmät toimihenkilöt sekä - luonnollisesti - tieteestä kiinnostuneet. Asuinkontekstin osalla Uusimaa ja suuret kaupungit - joihin tieteentuotanto paljolti paikantuu - erottuvat samansuuntaisesti koko maan keskiarvosta.

Etäisyyden tuntu, siinä määrin kuin sitä esiintyy, ei näyttäisi selittyvän kovinkaan suuresti tiedettä koskevien vaikutusmahdollisuuksien puutteella. Näin voidaan päätellä vaateen "kansalais- ja kuluttajajärjestöjen ja muiden kansalaisten tarpeita edustavien yhteisöjen tulisi voida nykyistä enemmän vaikuttaa julkisin varoin rahoitetun tutkimuksen painopisteisiin" herättämistä reaktioista. Kaksi viidestä (41 %) yhtyy monisanaiseen teesiin (joka on Euroopan unionin kirjaama tiedepoliittinen tavoite) yhtä monien ollessa vailla kantaa (40 %). Jäljelle jäävä vajaa viidennes (18 %) on avoimesti ajatusta vastaan. Joskaan tulos ei käytännössä poikkea aiemmasta eikä merkittävästi myöskään sitä edeltävästä, koko aikasarja hahmottuu vähittäin alenevaksi [kuvio 51b.].

Vaikka kansalaisille suurempia vaikutusmahdollisuuksia haluavia onkin sinänsä paljon, jakauman ei voida katsoa indikoivan erityistä vaikuttamishalua. Muun tutkimustiedon valossa kansan periaatteellinen kuulluksi tulemisen halu on kaikissa asioissa kova. Tähän nähden se jää tieteen osalla epämääräisen vaisuksi.

Kantoja lähemmin tarkasteltaessa todetaan ne samankaltaisiksi kaikissa väestönosissa. Merkittävin relaatio liittyy jälleen koulutukseen. Koulutustason kohotessa penseys kansalaisosallistumisen roolia kohtaan kasvaa. Riippuvuudessa voi nähdä yhtymäkohtia kansanvaltaisuus- ja asiantuntemusnäkökohtien yleisempäänkin hankaukseen yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Koulutetuimpien kannoissa voi kuulla kaikuja jonkinlaisesta "tietämättömät älkööt puuttuko" -mentaliteetista.

Viimemainitun (tutkimuksesta toiseen toistuvan) detaljin kuten koko tuloksenkin tulkinnassa tulee huomata, ettei kysymys suoranaisesti tavoita julkisessa keskustelussa korostettua ns. kansalaistieteen ideaa ja siihen liittyviä joukkoistamisen ja talkoistamisen periaatteita.

Tieteen ja kansan lähentäminen edellyttää varmastikin tiettyä aktiivisuutta molemmilta. Vaikka toimivan, kansalaiset laajasti tavoittavan tieteestä tiedottamisen tiellä on epäilemättä monia esteitä, yksi sen onnistumisen perusedellytys näyttäisi ainakin olevan kunnossa. Kansalaisten periaatteellinen valmius tiedetiedon vastaanottamiseen osoittautuu merkittävän laajaksi. Tätä kuvastaa kolmen neljäsosan (77 %, eri mieltä on 5 %) näkemys, jonka mukaan "tiedotusvälineiden tulisi tarjota nykyistä enemmän tietoa tieteestä". Vaade on säilynyt vahvana ja vakaana seurannan kaikissa vaiheissa. Uusimmassa tuloksessa tahto tulee esille jopa hieman aiempaa tiukempana (+3, kuvio 51c.).

Näkemys läpäisee laajasti kaikki yhteiskuntaryhmät. Sen puolesta, ettei kyseessä ole pelkkä hurskas toive, puhuu raportissa edellä esille tullut. Tieteen tilaa koskevissa arvioinneissa (luku 3.2.1.) tieteestä ja sen tuloksista tiedottamisen koettiin riittämättömäksi.

Tiedetoimittajien ja muiden tieteen sanansaattajina toimivien ohella haaste koskee tieteen tekijöitä. Ottamatta kantaa - osaamatta ottaa - tutkijoiden kykyyn laatia alaansa koskevia yleistajuisia ja kiinnostavia kirjoituksia voi epäillä heidän motivoituneisuuttaan tällaiseen toimintaan. Popularisoivat artikkelit kotimaisissa medioissa eivät sanottavammin kerrytä tieteenharjoittajien meriittejä. Noteeratuiksi - ajatellen niin tutkijoiden henkilökohtaista uraa kuin heidän edustamiensa yliopistojen asemaa kansainvälisissä rankkauksissa - tulevat vain tärkeimmissä ulkomaisissa tiedejulkaisuissa julkaistujen artikkelien ja viittausten määrät. Kansan pariin astumista saatetaan jopa jotenkin häpeillä. Tilanne on ristiriitainen sikäli, että jo yliopistolaissa määritetään muun yhteiskunnan kanssa vuorovaikutuksessa toimiminen yliopistojen tehtäviin kuuluvaksi.

Some - tiedetiedon silta vai surma

Tieteen ja kansalaisten välillä tapahtuu tunnetusti myös muun tyyppistä vaihtoa ja kanssakäyntiä. Keskeinen kosketuspinta on internet ja sen suojissa sykkivä sosiaalinen media. Verkon merkityksen kansalaisten tiedetiedon lähteenä todettiin edellä nousseen asteittain tutkimuskerrasta toiseen (luku 2.3.2.).

Netissä tapahtuvien tietovirtojen määrällinen kasvu jättää auki kysymyksen informaation laadusta ja luonteesta. Itsessään netti keskustelupalstoineen on luonnollisesti vain väline, joka tarjoaa avaimet sekä hyvään että vähemmän hyvään viestinnälliseen kehitykseen. Tähänastiset merkit eivät ole olleet erityisen rohkaisevia. Erilaiset "ite-tieteen" edustajat enemmän tai vähemmän omintakeisine oppeineen ovat saaneet merkittävän sijan verkon foorumeilla. Palstojen tähtinä tavataan usein kokemusasiantuntijoita, jotka kärkkäästi korjaavat ja korvaavat tieteen tuottaman tiedon yksilötason tuntemuksillaan. Kyseenalaistamisen kohdealueina ovat olleet etenkin ravinto, terveys, rokotukset ja ilmasto. Kannanilmaisuihin paikoin liitetty tarkoituksellinen provokatorisuus ja suoranainen trollaus on arvattavasti saanut tiedeväen kokemaan kyseiset netin tietolaarit loukkaaviksi ja luotaantyöntäviksi. Mukaanmenoa ei ole - niin suotavaa kuin se olisikin - mielletty mukavaksi.

Suhtautumista sometietoon ja sen seurannaisiin selvitettiin kolmella uudella väittämällä. Muotoilu "on hyvä, että sosiaalisessa mediassa haastetaan tutkimustieto ja esitetään sille vaihtoehtoisia näkemyksiä ja selitystapoja" saa osakseen olennaisesti enemmän hyväksyntää (51 %) kuin torjuntaa (24 %). Mikäli mielipidesuunta kuulostaa tieteeseen luottavan kansan kannaksi kummalta, sille on löydettävissä luonteva selitys. Kyse ei ole tieteen haastajien eikä näiden totuuksien puolelle asettumisesta, vaan lähinnä yleisestä periaatteellisesta kannasta, jonka mukaan kaikkinainen kriittisyys ja kyseenalaistaminen on aina hyväksi [kuvio 52a.].

Yhtäältä tämä ilmenee väestöryhmittäisestä erittelystä, jossa miltei kaikkien ryhmien kannat painottuvat hyväksynnän suuntaan. Näkyvimmät toisinajattelua ilmaisevat piikit paikantuvat akateemisiin (48 % torjuu) ja humanisteihin (46 %). Sukupuolen mukaista eroa ei esiinny lainkaan ja iän mukaisetkin erot jäävät verraten vähäisiksi. Nuoret kuitenkin kiistävät teesin tieteen kyseisenkaltaisen kirittämisen tarpeellisuudesta vanhoja useammin.

Toinen teesi "sosiaalisessa mediassa ja yleensäkin julkisuudessa esitetään nykyään paljon perättömiä, tieteen tulokset kiistämään pyrkiviä väitteitä" tuottaa vielä vinomman vastausjakauman ja samalla tukee edellisestä esitettyä tulkintaa. Sometietoa suureksi osaksi soopana pitäviä on kaksi kolmesta (67 %). Eri mieltä olevia ei juuri löydetä (6 %, kuvio 52b.).

Tulkinnassa tulee huomata että somea, ainakaan sen tiedekeskusteluiksi luettavia palstoja, eivät kovinkaan monet seuraa. Vanhimmissa ikäryhmissä osuus jäänee miltei marginaaliseksi. Kyse on täten pitkälti mielikuvista, siitä millainen maine sometiedolla on. Toisaalta kysymys laventaa arvioinnin myös muuhun tiedotusjulkisuuteen ("ja yleensäkin julkisuudessa"), jolloin kannanotot eivät rajaudu yksinomaan someen.

Käsitys pehmoisten puhumisesta kattaa kuitenkin kaikki väestönosat. Keskimääräistä useammin perättömyyksiä katsovat kohdanneensa mm. miehet, nuoremmat ikäryhmät, koulutetuimmat sekä johtavat toimihenkilöt. Huomiota herättävää väestöprofiilissa on se, ettei sometiedon totuudellisuutta tohdi puolustaa mikään ryhmä [kuvio 53.]. Mikäli ilmiötä lähdetään juurimaan lähemmin - ajatuksella että täytyisihän joidenkin sentään tunnustaa - päädytään liki koomisiin havaintoihin. Perättömän tiedetiedon paljoutta paheksuvat muiden mukana niin ufoihin kuin tele- ja homeopatiaankin uskovat. Perätöntä tietoa ko. ryhmille edustaa ilmeisesti myös nk. tieteen valtavirta.

Kolmas, vain epäsuorasti someen liittyvä uusi mittari kartoitti käsityksiä siitä, onko yhteiskuntailmastossamme tapahtunut jonkinlaista yleisellä tasolla ilmenevää muutosta tieteeseen suhtautumisessa. Koska väittämämuotoisen kysymyksen on sisällettävä jokin suunta, sellaiseksi valittiin julkisessa keskustelussa usein toistettu teesi tieteen arvostuksen vähentymisestä.

Väite "tieteen vähättely ja tiedevastaisuus on lisääntynyt maamme henkisessä ilmapiirissä viime aikoina" saa verrattain neuvottoman vastaanoton. Joskin argumentin allekirjoittavia (33 %) on enemmän kuin sen kiistäviä (24 %), ero ei ole asiallisesti suuri. Vailla kantaa olevien suuri osuus (43 %) viittaa asian vierauteen - mikään kahvipöytäkeskustelujen kestoaihe ei näyttäisi olevan kyseessä [kuvio 52c.].

Tulosta arvioitaessa tulee huomioida, ettei arviointitehtävä koske vain kansalaismielipidettä - kansalaisten käsityksiä toistensa käsityksistä - vaan laajemmin koko tiedotusjulkisuutta ja siinä esitettyjä vaikuttaja- ja asiantuntijapuheenvuoroja. Vaikuttaisi siltä, ettei paljon polemiikkia herättäneitä poliitikkojen heittoja sen paremmin kuin niiden tiedeväessä herättämiä reagointejakaan ole juuri huomattu tai ainakaan noteerattu. Myös kovasanaisesti kritisoitujen koulutusleikkausten vaikutuksen tulokseen voinee - vaikka aiempaa vertailutietoa "tiedeilmapiirin" kokemisesta ei olekaan käytettävissä - katsoa verrattain vähäiseksi.

Käsitysten väestöryhmittäinen tarkastelu tuottaa sekavahkon tuloksen. Muista yhteyksistä tuttuja taustatekijöiden lineaarisia riippuvuuksia ei suoranaisesti esiinny. Esimerkiksi tiedekiinnostus paljolti vain polarisoi kantoja vaikuttamatta suuremmin niiden keskinäiseen suhteeseen. Vastaava ilmiö nähdään mm. nuorimpien ja opiskelijoiden kannoissa - tieteen vähättelyn huomanneita ja sen kiistäviä on suunnilleen saman verran. Muista erottuvan korkeaksi ensin mainittujen osuus kohoaa lähinnä akateemisten (46 % katsoo vähättelyn lisääntyneen) sekä humanistisen koulutuksen saaneiden (49 %) osalla [kuvio 54.].

--------------------------------------------------------------

Tutkimuksen vapaamuotoisessa palautteessa tiedetiedon tarjontaa kommentoitiin mm. seuraavasti: